Illalla kävi mielessäni ajatus, että mitä jos mä olen myrkyllinen ihminen? Siis sellainen itselleen sokea, muita vituttava yksilö? Mitä jos mä olen narsisti? Jos olisin kumpaakin, niin tajuaisinko mä itse asian? Vai onko se niin, että oikeasti kamalat ihmiset todellakin tietävät olevansa helvetillisiä, mutta eivät suostu muuttumaan? Kauheaa, jos olenkin kammottava ihminen. Olen niin kovasti aina yrittänyt miellyttää muita, mutta en kuramattouteen asti. Olen ollut kaikille ystävällinen ja kohtelias, vaikka toinen ei olekaan ollut mukava. Tiedän olevani liian kiltti (koska tämän olen kuullut niin monelta), mutta mitä jos mun kiltteys onkin jokin esiaste täydellisestä kusipäisyydestä? 

Jotta ei menisi liian syviin vesiin ajatus heti aamusta, niin voisin mainita odottavani joulua. Olen ostanut vaikka mitä kivaa tänne jouluksi, ja ollaan yhdessä ystävän kanssa laadittu ruokalista aatolle. Saadaan hyvin ruuat tehtyä yhdessä ja varmasti on tunnelmakin kohdillaan. Sirottelen jouluvaloja sinne tänne ja sytytän tuikkuja palamaan. Pitkästä aikaa odotan jouluaattoa. Ihanaa, kun on jotain kivaa tulossa kaiken tämän tunnemyrskyn keskellä. 

Tänään ajauduin keskusteluun (ehkä jopa pienimuotoiseen kinaan) sisarukseni kanssa sukupuolineutraaliuudesta. Itsehän en ymmärrä miksi kaikki ammattinimikkeet ym, pitää paskoa pystyyn, koska mitään ei saa eritellä sukupuolen mukaan. Haittaako jotakuta niin paljon esimerkiksi talonmiehen titteli mies-päätteen vuoksi, että ammatille tulisi keksiä sukupuolineutraali nimi? Oikeesti, ekan maailman ongelmia nämä tällaiset. Sama juttu Kelan äitiyspakkauksen kanssa. Äitiyspakkaus nimittäin osoitetaan lasta odottavalle äidille, koska yleensä tämä odottava nainen huolehtii syntyvästä lapsesta, ja sitä kautta voi käyttää hyväkseen pakkauksesta löytyviä lastenhoitotuotteita. Toki jotkut antavat lapsensa adoptioon ja sitä kautta esim. homopariskunta saa itselleen kauan toivomansa lapsen. Siinä tapauksessa pakkaus kuuluisi heille, mutta tuskin ketään kiinnostaa millä nimellä kyseinen apupakkaus tulee kotiin. Eikö voitaisi vain olla iloisia, että Suomessa on Kelan myöntämä ja kokoama äitiyspakkaus, joka kuuluu kaikille, jotka saavat perheenlisäystä? 

Pelottaa ajatella, mihin pikkuasiaan seuraavaksi kiinnitetään huomiota. Nää on aivan turhia asioita, joiden pohtimisen sijaan, voisi tehdä jotain fiksua. Auttaa vaikka naapurin eläkeläistä käymään kaupassa tai antaa väsyneelle ystävälle apua asioiden hoidossa. Tai mennä vain kahville ystävän luokse ja keskustella. Jos haluaa jotain konkreettista tehdä, niin vie vaikka käteislahjoituksen hyväntekeväisyyskohteelle. 

Maailmassa on paljon epäkohtia eikä Kelan äitiyspakkauksen nimen muuttaminen ole yksi niistä tärkeimmistä. Se on loppujen lopuksi laatikko, jossa on tavaraa sisällä, ja siinä se. 

Tästä lähtien menen fiksumpana eteenpäin. On taas entistä vaikeampi luottaa ja uskoa muihin ihmisiin, mutta onneksi voin uskoa ja luottaa niihin, jotka ovat ystäviäni. Arvostan sitä, että ympärilläni on kypsiä ihmisiä, jotka hoitavat keskeisen riitelyn tai nahistelun kahden kesken eivätkä vedä mukaan katselijoita ja popcornin heittelijöitä. 

Aurinkoista viikkoa kaikille! 

Mä olen mielestäni vahva ihminen. En kova, mutta henkisesti vahva, vaikka välillä itken ja turhaudun, luovutan ja laiskottelen. Mulla on menneisyydessäni pari isoa mörköä, joista oon selvinnyt oman itseni tsemppaamisella. Olen yrittänyt itsemurhaa avioeron jälkeen, kun tuntui, että kaikki paska tiivistyi yhteen hetkeen. Ahdisti ja masensi. Oli vaikea olla, joten typeränä päätin, että antaa olla. Pillerit kurkusta alas ja heippa. Joo, en kuollut enkä sitä tainnut oikeasti hakeakaan tempauksellani - halusin vain, että joku lohduttaisi mua ja saisin olla kerrankin se, jota paijataan. Yleensä olen ollut se olkapää, jota vasten on lupa itkeä, vollottaa ja valittaa. Avioeroni aikoihin hyvä ystäväni erosi puolisostaan, ja keskitin olemassaoloni häntä varten. Olisi pitänyt ensin parantaa omat haavat, mutta liian kilttinä ja sekopäisenä tunneläjänä halusin auttaa ystävääni. Ehkä pitäisi lukea psykologiksi, jotta ymmärtäisin paremmin muita ja jopa itseäni? (Eikö elämä ole sitä varten, että on aikaa tutustua itseensä? Lopulta itsensä oppii tuntemaan, mutta en usko tuntevani itseäni vielä näillä ikärenkailla.) Olen myös kokenut miltä tuntuu tulla hylätyksi ja miten tyypit katoaa elämästä, kun oma elämäntilanne muuttuu erilaisemmaksi kuin heidän on. Avioeron jälkeen huomasin, että osa tutuista suhtautui muhun erilailla, koska siviilisäätyni muuttui eronneeksi. Se teki kipeää huomata, mutta kohautin vain olkiani. Kuka tarvitsee ympärilleen niitä, joille elämän tärkein tehtävä on olla vaimo tai tyttöystävä? Mulle tärkeintä on olla minä itse. Mulla on monta eri roolia, mutta jokaisen roolin aikana olen kuitenkin se muuttumaton maalaistyttö, joka on aina ollut liian lyhyt, liian paksu, liian äänekäs, liian herkkä tai liian erikoisen näköinen. 

Avioeron ja itsemurhayrityksen lisäksi olen kokenut inhottavaa yksinäisyyttä ja maniavaiheen. Olen pettänyt, valehdellut ja ollut kusipää. Ja kuitenkin kaiken paskan takana olen ollut minä, kiltti ja uhrautuva eukko. Mutta miten mä olen ajautunut tekemään kaikkea paskaa jos olen aina kuullut olevani liian kiltti? Siksi kai, että meillä ylikilteilläkin keittää joskus ja tekee mieli laittaa ranttaliksi, tai mun tapauksessa, mielen tekee mieli päästellä höyryjä. Mitään en kadu, mutta anteeksi voin pyytää. Tosin anteeksipyyntöön kai kuuluu olla katuvainen? Joitakin tekoja voin katua, mutta kaikki tapahtuu aina syystä X. Jostain syystä mun polku on ollut kivinen ja oikukas, vaikka olen aina yrittänyt toimia oikein. 

Mutta niin, Vesalan Tequila-biisi sai mut ajattelemaan nykyistä elämääni. Sitä, miten olen päätynyt tähän pisteeseen. Mulla on rakastava mies, vaikka välillä on vaikeaa ja tempperamentit kolisee vastakkain. Hän on tulinen ja kiihkeä, ärjyjä ja minä ärsyyntyvä, mulkoileva ja itkevä mököttäjä. Musta vaan tuntuu, että kaikesta kinaamisesta huolimatta olen nyt Sen Oikean kanssa. En näe elämää ilman häntä (vertailun vuoksi sanon, että ex-miehestäni tiesin aina eroavani...). Tiedän, että toinen meistä saattaa toisen sitten joskus hautaan - toivottavasti ei vielä 20 vuoden päästä, vaan paljon pidemmän ajan kuluttua. Rakkaus, se on jännä tunne. Joskus sitä vittuuntuu toisen pienistä tavoista, mutta silti tuntee älyttömän hurjaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. 

Loppuun pari osuvaa pätkää Tequilasta: 

...Kalliot suojaa mua
kun mä tahdon rakastaa sua
Lauluihin valaiden
ja sun kainaloon nukahtaen
Luottaen lepäämään
vahingoitettu jää
Kätes sun vielä mua silittää.....

...Oot mun nouseva aurinko
ja mun ainoa kotimaa...

Rakastaa niitä, jotka sen ansaitsee. Älkää antako myrkyllisten ihmisten satuttaa teitä, lähtekää sellaisten luota. Olkaa ystävällisiä muille ja hymyilkää paljon, vaikka siitä saattaa saada latvakakkosen leiman. 

Olin ennen tosi negatiivinen ihminen, kunnes opettelin näkemään asioissa positiiviset puolet, vaikka se olisi ollut vaikeaa. Kaikki oli menneisyydessä muiden tekosia ja elämä oli paskaa ja ajattelin mikä mussa on vikana. Nyt ajattelen, että kannan vastuuni kurjuudesta, mutta ihmettelen silti, että mikä muissa on vialla. Miksi kaikesta pitää tehdä hankalaa, kun asioista voi keskustella aikuismaisesti? Miksi kerätä vihaa sisäänsä, kun sen voi purkaa, vaikka lenkkeilemällä? Miksi jotkut käyttäytyvät uhrin tavoin jos ovat itse yhtä kieroja? (Eli ulisevat pettämisestä, kun itse menevät tilaisuuden tullen toiseen sänkyyn muhinoimaan. Yksi hyvän päivän tuttuni on tällainen. Itkee ja urputtaa, kun epäilee oman siippansa käyvän vieraissa. Itse hän on pettänyt siippaansa parin eri tyypin kanssa. Ei siis hallitse itse parisuhteessa olemista. Eri asia toki jos olisivat avoimessa suhteessa, mutta eivät ole.) 

Tein sellaisen päätöksen, että enää en toimi erotuomari enkä sano sanaakaan jos joku tulee avautumaan toisen käytöksestä JOS tiedän tämän valittajan toimivan samalla tavalla. Not my problem, I'd say. 

Viikonloppuna ärsyynnyin vaatekaupassa, mutta sitten taas tajusin, että eräiden putiikkien kokoluokitukset ovat päin persettä. Mä en todellakaan ole niin iso kuin yhden (Suomessa hyvin tunnettu) vaatefirman kokoluokitus antaa ymmärtää. Monet muutkin ovat sanoneet, että ko. puodin koot ovat kuin anorektikoille. Jos normaalisti on kokoa 38, niin tuon vaateliikkeen rekiltä saa valita pari kokoa isommat housut ja paidat, ellei makkarankuori-look innosta. Mä olen ylipainoinen - en kiistä sitä - mutta vaatteita ei tehdäkään meille lyhyille ja kurvikkaille naisille, vaan useammin ne istuvat pidemmille ja hoikemmille  naisille, joilla ei ole reisiä tai persettä lainkaan. SInänsä jännää, sillä maailma on nykyään täynnä normaalipainoisia ja lihavia muijia, tikkulaihat valopylväät ovat harvinaisempia. (Enkä halua mollata pitkiä ja hoikkia naisia, koska mulla ei ole siihen varaa, eikä ole muuten sullakaan. Kaikki olkoot sellaisia kuin on, kenenkään ei tartte kehottaa toista laihduttamaan tai lihottamaan itseään. Sairaudet erikseen.) 

Vaatekauppa-ärsyyntyminen ei kuitenkaan vaivaa enää, sillä joulu on tulossa. Vaihdoin makuuhuonen verhot uusiin ja bongasin upean, meille sopivan, sohvan Askon lehdestä. Voi olla, että ostetaan se, koska alennus tuosta penkistä on kuitenkin lähemmäs 1000e. Ja vaikkei ostettaiskaan sitä, niin alle kahden viikon päästä mieskin on kotona ja saadaan olla ihan rauhassa muulta maailmalta. Lapset on nimittäin isällään tämän joulun, ensi vuonna mun kanssani. Pienet asiat tekee onnelliseksi. Se, että ei ole kiire minnekään, on hienoa. Se, että ensi viikonloppuna kokoonnutaan nuoruuden ystävien kanssa yhteen, on mahtavaa. Se, että sain viime yönä nukuttua paremmin kuin kahtena toissayönä, on timanttista. Raha-asiatkaan ei vaivaa tällä hetkellä, vaikka hammaslääkärilasku odottaa maksajaansa. Myös työttömyyskassan iso lasku odottaa ensi vuotta, mutta kyllä senkin saa maksettua ajallaan. No worries. 

Toivottavasti teillä mahdollisilla lukijoilla on myös joulufiilis kohdillaan ja saatte viettää laatuaikaa rakkaidenne kanssa. Hyvää joulua! 

Entisestä tutustani voin sanoa vielä sen, että hän osasi olla myös kiva. Nyt se kiva puoli on peittynyt mielessäni valheiden peittoon. Voisin arvostaa häntä jos hän olisi tunnustanut heti rehellisesti tehneensä erään virheen, joka aiheutti mulle kiperän tilanteen, niin kaikki olisi hyvin. (Tässäkin se muuten taas tuli tajuttua, että nämä suoraanpuhuvat kailottajat ovat pahimpia. Valehtelevat ja panettelevat.) Poistin hänet elämästäni, koska en olisi voinut päästää häntä uuteen kotiini, koska mieheni olisi sanonut hänelle pahasti JA omatkin hermot oli repeämispisteessä luikuripuheiden takia. (Tähän liittyy paljon muutakin, mutta en ala niitä ruotia nyt tässä.) Toivon hänelle kuitenkin hyvää loppuelämää ja iisimpiä aikoja - oli hänellä millainen vuosi tahansa takanaan. No hard feelings and keep on smiling. 

Tähän loppuun voisin todeta, että olen oppinut varovaiseksi ihmisten kanssa. Enää en luota sokeasti kehenkään. koska yleensä sen seurauksena saa henkisen mustan silmän. Mulla on jo valmiiksi hyvin tummat silmänaluset, niin en kaipaa mustaa silmää niitten seuraksi. Luotan tästedes vain niihin, jotka ovat sen arvoisia ja jotka tunnen. Joku saattaa sanoa mun olevan kyyninen, mutta omasta mielestäni olen vain fiksu. Suojelen omaani enkä anna kenenkään enää talloa mua eli pitää kynnysmattona. Iän myötä karttuu viisaus, sanotaan - totta! 

Pitäkää toisistanne huolta, älkääkä valehdelko. Valehtelu tuppaa johtamaan huonoihin väleihin, ja pahimmassa tapauksessa välien lopulliseen rikkoutumiseen. Peace and love. 

Mutta se siitä aiheesta. Harmittaa vaan, etten ole puolustautunut paremmin ja muistuttanut, ettei hänkään ole aina oikeassa tai tiedä, mikä on parasta kenellekin. Ei ole vain yhtä tapaa toimia. 

Olen myös tänään jutellut erään tutun kanssa paljon miten rasittavaa selän takana puhuminen on. Itse en koe, että kaikkea tarvitsee ääneen sanoa, mutta joskus on hyvä olla suora ja rehti. Sen suoraansanomisen voi hoitaa hienotunteisesti - ei siis tartte loukata toista mielipiteellään. Ja mitä oon itse havannoinut elämää, niin monesti nämä suoraanpuhujat, jotka mainostavat piirrettä kovaäänisesti, ovat pahimpia selkäänpuukottajia ja toisten jyrääjiä. (On kokemusta kahdesta mielipidejyrästä.) 

Jotta päivä ei olisi synkkä aiheiltaan ja ajatuksilta, niin sanonpa, että on mukavaa, kun partsilla käy lintuja syömässä kauraa ja talipalloja. Kerran bongasin tuossa jopa oravan, mutta häädin sen pois. Sen painoinen eläin olisi rikkonut jouluvaloripustukseni ja luultavasti myös talipallotelineen. Se häkkyrä tuskin kestää kurren kokoista elukkaa. Mutta ihanaa, kun saa ruokkia villieläimiä. Rusakkokin välillä käy partsin alla etsimässä ruokaa, joten siksi heitän sille kaurajyviä syötäväksi. Hih. 

Toinen asia on se, että miksi hakeudun yleensä vain muutaman ihmisen seuraan, sillä tunnen monia - osa on ystäviä, osa kavereita ja osasta voi tulla ystäviä ajan kanssa. Joten miksi siis mulla on yleensä pari vaihtoehtoa, ja jos nämä tyssäävät, niin ajattelen olevani yksin? Oon kyllä jämähtänyt. Ehkä se, että mun parhaat ystävät eivät asu enää viiden kilometrin säteellä, aiheuttaa tätä ajatusmallia. Yksi asuu naapurikaupungissa ja kaksi muuta yli 100 kilometrin päässä. Onneksi meillä on kuitenkin luvassa ensi kuussa tapaaminen, johon ei tule puolisot tai kukaan muukaan mukaan. Voimme muistella rauhassa menneisyyttä emmekä rasita "muistatko"-jutuillamme muita läsnäolevia. (Välillä on kaameaa olla toisessa kaveriporukassa, joka on hitsautunut toisiinsa ja nämä muistelevat vuosien takaisia asioita ja ihmisiä, joita itse ei tunne - ei edes tiedä nimeltä.) Ihanaa nähdä omia nuoruusajan ystäviä ennen jouluaattoa! 

Tänään pitäisi saada jotakin aikaan. On ollut pari ahdistavaa päivää takana - pitkäksi venyneen viikonlopun jäljiltä. 

Olen tänään kuullut kaksi tarinaa samasta asiasta, ja nämä kumoavat toisensa. Tarina ei liity itseeni eikä edes puolisooni. Tarina ei sinänsä edes kiinnosta mua, mutta on kohteliasta kuunnella. Tekisi mieli  kysyä molemmilta yhtäaikaa, että miten juttu voi olla sama, mutta "syyllinen" on tarinoissa eri. Pää tässä vaan hajoaa, joten annan olla ja katson, ettei asiasta tule mitään suurta sotaa tai edes pientä kriisiä. Se kun ei periaatteessa kuulu mulle tai kummallekaan heistä. Periaatteessa. 

Argh.