maanantai, 27. marraskuu 2017

13.

Mietin koko eilisen päivän, että otanko etäisyyttä asioihin, ja päätin tehdä niin. Ei se helppo päätös ollut, mutta välillä on hyvä ajatella asioita rauhassa, monelta kantilta. Se vaan ehkä pikkuisen häiritsee, ettei asiaan vahvasti liittyvät ihmiset ole reagoineet millään tavalla. Toisaalta reaktiota voi olla turha odottaa, koska he eivät juuri korvaansa lotkauttaneet useampi vuosi sitten, kun erosin silloisesta miehestäni. Itse pidän tärkeänä sitä, että olen henkisenä tukena ystävilleni isoissa elämänmuutoksissa. Mutta joo, kaikki eivät ole samanlaisia tai ajattele, että joskus olisi hyvä vain käydä kylässä ja olla hetki läsnä. Nykyaikana kun voi näprätä kännykkää tilanteessa kuin tilanteessa, sillä sehän on hyväksyttävää olla kuuntelematta ystävän hyvää tai pahaa oloa. 

Illalla kävi mielessäni ajatus, että mitä jos mä olen myrkyllinen ihminen? Siis sellainen itselleen sokea, muita vituttava yksilö? Mitä jos mä olen narsisti? Jos olisin kumpaakin, niin tajuaisinko mä itse asian? Vai onko se niin, että oikeasti kamalat ihmiset todellakin tietävät olevansa helvetillisiä, mutta eivät suostu muuttumaan? Kauheaa, jos olenkin kammottava ihminen. Olen niin kovasti aina yrittänyt miellyttää muita, mutta en kuramattouteen asti. Olen ollut kaikille ystävällinen ja kohtelias, vaikka toinen ei olekaan ollut mukava. Tiedän olevani liian kiltti (koska tämän olen kuullut niin monelta), mutta mitä jos mun kiltteys onkin jokin esiaste täydellisestä kusipäisyydestä? 

Jotta ei menisi liian syviin vesiin ajatus heti aamusta, niin voisin mainita odottavani joulua. Olen ostanut vaikka mitä kivaa tänne jouluksi, ja ollaan yhdessä ystävän kanssa laadittu ruokalista aatolle. Saadaan hyvin ruuat tehtyä yhdessä ja varmasti on tunnelmakin kohdillaan. Sirottelen jouluvaloja sinne tänne ja sytytän tuikkuja palamaan. Pitkästä aikaa odotan jouluaattoa. Ihanaa, kun on jotain kivaa tulossa kaiken tämän tunnemyrskyn keskellä. 

perjantai, 24. marraskuu 2017

12.

On mennyt pitkä aika siitä, kun viimeksi olen tänne kirjoittanut. Nyt tuli sellainen hetki, jolloin haluan avautua. 

Tänään ajauduin keskusteluun (ehkä jopa pienimuotoiseen kinaan) sisarukseni kanssa sukupuolineutraaliuudesta. Itsehän en ymmärrä miksi kaikki ammattinimikkeet ym, pitää paskoa pystyyn, koska mitään ei saa eritellä sukupuolen mukaan. Haittaako jotakuta niin paljon esimerkiksi talonmiehen titteli mies-päätteen vuoksi, että ammatille tulisi keksiä sukupuolineutraali nimi? Oikeesti, ekan maailman ongelmia nämä tällaiset. Sama juttu Kelan äitiyspakkauksen kanssa. Äitiyspakkaus nimittäin osoitetaan lasta odottavalle äidille, koska yleensä tämä odottava nainen huolehtii syntyvästä lapsesta, ja sitä kautta voi käyttää hyväkseen pakkauksesta löytyviä lastenhoitotuotteita. Toki jotkut antavat lapsensa adoptioon ja sitä kautta esim. homopariskunta saa itselleen kauan toivomansa lapsen. Siinä tapauksessa pakkaus kuuluisi heille, mutta tuskin ketään kiinnostaa millä nimellä kyseinen apupakkaus tulee kotiin. Eikö voitaisi vain olla iloisia, että Suomessa on Kelan myöntämä ja kokoama äitiyspakkaus, joka kuuluu kaikille, jotka saavat perheenlisäystä? 

Pelottaa ajatella, mihin pikkuasiaan seuraavaksi kiinnitetään huomiota. Nää on aivan turhia asioita, joiden pohtimisen sijaan, voisi tehdä jotain fiksua. Auttaa vaikka naapurin eläkeläistä käymään kaupassa tai antaa väsyneelle ystävälle apua asioiden hoidossa. Tai mennä vain kahville ystävän luokse ja keskustella. Jos haluaa jotain konkreettista tehdä, niin vie vaikka käteislahjoituksen hyväntekeväisyyskohteelle. 

Maailmassa on paljon epäkohtia eikä Kelan äitiyspakkauksen nimen muuttaminen ole yksi niistä tärkeimmistä. Se on loppujen lopuksi laatikko, jossa on tavaraa sisällä, ja siinä se. 

maanantai, 8. helmikuu 2016

11.

On muuten hullunhauskaa huomata miten jollakulla alkaa keulia, kun hänelle sanoo pari vaiettua ajatusta suoraan päin naamaa. Odotin vastapalloksi jotakin kritiikkiä vaikka kailottamisestani tai siitä, että olen levoton paskapää, mutta nyt yllätyin täysin. Sainkin yksityisen sananvaihdon sijaan osakseni lapsellisen kommentin julkisella nettifoorumilla. En olisi koskaan uskonut, että hän olisi alentunut niinkin typerään temppuun. Mutta opinpahan taas, ettei koskaan tiedä ja kannattaa aina pitää varansa. 

Tästä lähtien menen fiksumpana eteenpäin. On taas entistä vaikeampi luottaa ja uskoa muihin ihmisiin, mutta onneksi voin uskoa ja luottaa niihin, jotka ovat ystäviäni. Arvostan sitä, että ympärilläni on kypsiä ihmisiä, jotka hoitavat keskeisen riitelyn tai nahistelun kahden kesken eivätkä vedä mukaan katselijoita ja popcornin heittelijöitä. 

Aurinkoista viikkoa kaikille! 

torstai, 21. tammikuu 2016

10.

Kuuntelin Paula Vesalan Tequila-kappaleen oikein ajatuksen kanssa, ja sehän kolahti! Ekoilla kerralla pidin sitä ärsyttävänä jumputuksena, jossa jauhetaan tequilan kaatamisesta napaan. Vitutti jos se soi marketissa tai jokin radiokanava luukutti sitä. Mutta nyt, keskityin sanoihin ja löysin sieltä jotain sellaista, joka osui ja upposi. Tuli surullinen olo, haikea ja kaipaava. Ei se kappale edes ole olevinaan surullinen, mutta sanoitus sai mut miettimään omaa elämääni. 

Mä olen mielestäni vahva ihminen. En kova, mutta henkisesti vahva, vaikka välillä itken ja turhaudun, luovutan ja laiskottelen. Mulla on menneisyydessäni pari isoa mörköä, joista oon selvinnyt oman itseni tsemppaamisella. Olen yrittänyt itsemurhaa avioeron jälkeen, kun tuntui, että kaikki paska tiivistyi yhteen hetkeen. Ahdisti ja masensi. Oli vaikea olla, joten typeränä päätin, että antaa olla. Pillerit kurkusta alas ja heippa. Joo, en kuollut enkä sitä tainnut oikeasti hakeakaan tempauksellani - halusin vain, että joku lohduttaisi mua ja saisin olla kerrankin se, jota paijataan. Yleensä olen ollut se olkapää, jota vasten on lupa itkeä, vollottaa ja valittaa. Avioeroni aikoihin hyvä ystäväni erosi puolisostaan, ja keskitin olemassaoloni häntä varten. Olisi pitänyt ensin parantaa omat haavat, mutta liian kilttinä ja sekopäisenä tunneläjänä halusin auttaa ystävääni. Ehkä pitäisi lukea psykologiksi, jotta ymmärtäisin paremmin muita ja jopa itseäni? (Eikö elämä ole sitä varten, että on aikaa tutustua itseensä? Lopulta itsensä oppii tuntemaan, mutta en usko tuntevani itseäni vielä näillä ikärenkailla.) Olen myös kokenut miltä tuntuu tulla hylätyksi ja miten tyypit katoaa elämästä, kun oma elämäntilanne muuttuu erilaisemmaksi kuin heidän on. Avioeron jälkeen huomasin, että osa tutuista suhtautui muhun erilailla, koska siviilisäätyni muuttui eronneeksi. Se teki kipeää huomata, mutta kohautin vain olkiani. Kuka tarvitsee ympärilleen niitä, joille elämän tärkein tehtävä on olla vaimo tai tyttöystävä? Mulle tärkeintä on olla minä itse. Mulla on monta eri roolia, mutta jokaisen roolin aikana olen kuitenkin se muuttumaton maalaistyttö, joka on aina ollut liian lyhyt, liian paksu, liian äänekäs, liian herkkä tai liian erikoisen näköinen. 

Avioeron ja itsemurhayrityksen lisäksi olen kokenut inhottavaa yksinäisyyttä ja maniavaiheen. Olen pettänyt, valehdellut ja ollut kusipää. Ja kuitenkin kaiken paskan takana olen ollut minä, kiltti ja uhrautuva eukko. Mutta miten mä olen ajautunut tekemään kaikkea paskaa jos olen aina kuullut olevani liian kiltti? Siksi kai, että meillä ylikilteilläkin keittää joskus ja tekee mieli laittaa ranttaliksi, tai mun tapauksessa, mielen tekee mieli päästellä höyryjä. Mitään en kadu, mutta anteeksi voin pyytää. Tosin anteeksipyyntöön kai kuuluu olla katuvainen? Joitakin tekoja voin katua, mutta kaikki tapahtuu aina syystä X. Jostain syystä mun polku on ollut kivinen ja oikukas, vaikka olen aina yrittänyt toimia oikein. 

Mutta niin, Vesalan Tequila-biisi sai mut ajattelemaan nykyistä elämääni. Sitä, miten olen päätynyt tähän pisteeseen. Mulla on rakastava mies, vaikka välillä on vaikeaa ja tempperamentit kolisee vastakkain. Hän on tulinen ja kiihkeä, ärjyjä ja minä ärsyyntyvä, mulkoileva ja itkevä mököttäjä. Musta vaan tuntuu, että kaikesta kinaamisesta huolimatta olen nyt Sen Oikean kanssa. En näe elämää ilman häntä (vertailun vuoksi sanon, että ex-miehestäni tiesin aina eroavani...). Tiedän, että toinen meistä saattaa toisen sitten joskus hautaan - toivottavasti ei vielä 20 vuoden päästä, vaan paljon pidemmän ajan kuluttua. Rakkaus, se on jännä tunne. Joskus sitä vittuuntuu toisen pienistä tavoista, mutta silti tuntee älyttömän hurjaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. 

Loppuun pari osuvaa pätkää Tequilasta: 

...Kalliot suojaa mua
kun mä tahdon rakastaa sua
Lauluihin valaiden
ja sun kainaloon nukahtaen
Luottaen lepäämään
vahingoitettu jää
Kätes sun vielä mua silittää.....

...Oot mun nouseva aurinko
ja mun ainoa kotimaa...

Rakastaa niitä, jotka sen ansaitsee. Älkää antako myrkyllisten ihmisten satuttaa teitä, lähtekää sellaisten luota. Olkaa ystävällisiä muille ja hymyilkää paljon, vaikka siitä saattaa saada latvakakkosen leiman. 

tiistai, 29. joulukuu 2015

9.

Nyt on myönnettävä, että olen ärsyyntynyt, suorastaan vittuuntunut. Olen tässä selvitellyt erästä asiaa kahden ihmisen välillä, vaikka olen ilmoittanut olevani puolueeton. Silti kumpainenkin puhuu paskaa selän takana toisistaan, vaikka ovat olevinaan niin suorapuheisia ja aikuismaisia ihmisiä. Alan itse kiukustua kumpaankin ihmiseen koko ajan enemmän ja enemmän. Inhoan sitä, miten mut on vedetty tähän mukaan ja saan toiselta osapuolelta piilomerkityksellisiä viestejä. Hei viestien heittelijä; mä en osaa lukea ajatuksia enkä halua enää ikinä joutua setvimään SUN aiheuttamaa roskakasaa! Ja turha laittaa omaa käytöstä hormonien piikkiin - ne voi heitellä kuukauden aikana, mutta ei niillä voi selittää pikkumaista käytöstä 24/7. 

Olin ennen tosi negatiivinen ihminen, kunnes opettelin näkemään asioissa positiiviset puolet, vaikka se olisi ollut vaikeaa. Kaikki oli menneisyydessä muiden tekosia ja elämä oli paskaa ja ajattelin mikä mussa on vikana. Nyt ajattelen, että kannan vastuuni kurjuudesta, mutta ihmettelen silti, että mikä muissa on vialla. Miksi kaikesta pitää tehdä hankalaa, kun asioista voi keskustella aikuismaisesti? Miksi kerätä vihaa sisäänsä, kun sen voi purkaa, vaikka lenkkeilemällä? Miksi jotkut käyttäytyvät uhrin tavoin jos ovat itse yhtä kieroja? (Eli ulisevat pettämisestä, kun itse menevät tilaisuuden tullen toiseen sänkyyn muhinoimaan. Yksi hyvän päivän tuttuni on tällainen. Itkee ja urputtaa, kun epäilee oman siippansa käyvän vieraissa. Itse hän on pettänyt siippaansa parin eri tyypin kanssa. Ei siis hallitse itse parisuhteessa olemista. Eri asia toki jos olisivat avoimessa suhteessa, mutta eivät ole.) 

Tein sellaisen päätöksen, että enää en toimi erotuomari enkä sano sanaakaan jos joku tulee avautumaan toisen käytöksestä JOS tiedän tämän valittajan toimivan samalla tavalla. Not my problem, I'd say. 

Rottenecards_82456627_kmm6wpf59p-530x400