Olen tässä taas tuumaillut, että kun päättääkin tehdä omalla laillaan, niin kavereista ei kuulu mitään. Pitäisi siis hyppiä aina toisten pillin mukaan, vaikka se on äärimmäisen itsekästä tilanteessa, joka aiheuttaa toisille ahdistusta. Kompromissit on kaiken a ja o, mutta se näyttää unohtuneen monelta. Itsekin sorrun olemaan itsekäs (tämän piirteen olemassaolon olen myöntänyt aina - jopa ääneen) eikä se ole pelkästään huono piirre. Jokaisen pitää osata olla itsekäs toisinaan, jotta elämä ei ole sarja toisten miellyttämisiä. Kuulostaa oikein itsekkäältä sanoa näin, mutta elämä eletään itselleen - ei sitä voi elää kenellekään muulle. Olen väsynyt miellyttämään toisia ja siksi teen välillä päätöksiä, jotka lisäävät puolison ja mun mielihyvää. Mikä mä olen tekemään kaikki onnellisiksi, kun hekään eivät pyri tekemään mua onnelliseksi? 

Toinen asia on se, että miksi hakeudun yleensä vain muutaman ihmisen seuraan, sillä tunnen monia - osa on ystäviä, osa kavereita ja osasta voi tulla ystäviä ajan kanssa. Joten miksi siis mulla on yleensä pari vaihtoehtoa, ja jos nämä tyssäävät, niin ajattelen olevani yksin? Oon kyllä jämähtänyt. Ehkä se, että mun parhaat ystävät eivät asu enää viiden kilometrin säteellä, aiheuttaa tätä ajatusmallia. Yksi asuu naapurikaupungissa ja kaksi muuta yli 100 kilometrin päässä. Onneksi meillä on kuitenkin luvassa ensi kuussa tapaaminen, johon ei tule puolisot tai kukaan muukaan mukaan. Voimme muistella rauhassa menneisyyttä emmekä rasita "muistatko"-jutuillamme muita läsnäolevia. (Välillä on kaameaa olla toisessa kaveriporukassa, joka on hitsautunut toisiinsa ja nämä muistelevat vuosien takaisia asioita ja ihmisiä, joita itse ei tunne - ei edes tiedä nimeltä.) Ihanaa nähdä omia nuoruusajan ystäviä ennen jouluaattoa! 

Tänään pitäisi saada jotakin aikaan. On ollut pari ahdistavaa päivää takana - pitkäksi venyneen viikonlopun jäljiltä.