Mulla on hyvä elämä, koska olen saanut upean perheen syntymälahjana ja tutustunut aikojen kuluessa hienoihin ihmisiin, joista osasta on tullut ystäviä. Onhan niitä mätämuniakin tullut nähtyä, mutta onneksi ne voi poistaa elämästään, kun alkaa tulla tiukka paikka tai mieli on pahoitettu liian useasti. Tästä ei kuitenkaan ole kyse, mutta toivottavasti kaikki lukijat muistaa narinoideni keskellä, että olen kiitollinen siitä, mitä mulla on. 

Sitä vain ihmettelen, että miksi monet tukeutuvat muhun ongelmissaan, mutta kun mun olisi vuoro saada tukea, niin vastaukset ovat luokkaa "joo" tai "mulla on nyt kiire"? Välillä tuntuu, ettei musta ole kuin likaämpäriksi, johon kaadetaan omat harmistukset ja pohdinnat. Eilen nimittäin tuli mulle tarve saada tukea, niin nyt ollaan taas siinä pisteessä, että sanotaan olevan kiire eikä nyt ole aikaa, koska pitää kaivaa nenää jne. Aika tylsää, kun ottaa huomioon miten mulla on aina aikaa muiden probleemille. 

Satuin tuossa äsken vaihtamaan pari viestiä ystäväni kanssa, jolla oli kiire töissä. Ei ehtinyt puhua, vaikka yleensä ennen hän on voinut edes pari sanaa vaihtaa. Viisi minuuttia sen jälkeen kolmas ystävämme tuli sosiaalisen median linjoille, niin johan oli taas aikaa rupatella. Alkoi vituttaa ihan todenteolla. En syyttele ketään mistään, mutta voisiko he joskus edes pysyä kiireellisessä kannassaan eivätkä jonkun tietyn ihmisen aikana olla kuin aikaa olisi muille jakaa? Tiedän kuulostavani rasittavalta, mutta olen vain väsynyt. 

Tein tämän huomion jo vuosia sitten, kun erosin pitkästä suhteesta. Kukaan ei tullut kysymään, että miten menee, voinko hyvin. Itse selviydyin siitä paskasta päiväkirjan ja hyvän sarjan avulla. Omasta erostani oli alle puoli vuotta, kun ystäväni erosi. Siinä sitten ravasin auttamassa häntä, koska hän ei yksinkertaisesti selvinnyt ja olisi saanut paniikkikohtauksia sun muita tilanteita päälle. Halusin olla hyvä ystävä enkä koskaan kyseenalaistanut sitä etteikö hän olisi tarvinnut minua. Mielestäni olen edelleen hyvä ystävä, koska autan mielelläni ja menen kylään jos joku pyytää. Kunpa saisin vain itse samaa takaisin enkä olisi aina se, joka matkustaa. Bussiliput maksavat eikä mulla näin pienituloisena ole varaa rampata joka paikassa ja istua vielä iltaakin, kulkea takseilla ja ostella kalliita juomia. Ehei, tästedes mä taidan pysyä kotona. 

Taidan aloittaa taas urheiluhulluuden ja käydä paljon kirjastossa lainamaassa kirjoja. Alkaa olemaan se, kuka oikeasti olen eli kirjanörtti deluxe. Niin mä teen.