Kuuntelin Paula Vesalan Tequila-kappaleen oikein ajatuksen kanssa, ja sehän kolahti! Ekoilla kerralla pidin sitä ärsyttävänä jumputuksena, jossa jauhetaan tequilan kaatamisesta napaan. Vitutti jos se soi marketissa tai jokin radiokanava luukutti sitä. Mutta nyt, keskityin sanoihin ja löysin sieltä jotain sellaista, joka osui ja upposi. Tuli surullinen olo, haikea ja kaipaava. Ei se kappale edes ole olevinaan surullinen, mutta sanoitus sai mut miettimään omaa elämääni. 

Mä olen mielestäni vahva ihminen. En kova, mutta henkisesti vahva, vaikka välillä itken ja turhaudun, luovutan ja laiskottelen. Mulla on menneisyydessäni pari isoa mörköä, joista oon selvinnyt oman itseni tsemppaamisella. Olen yrittänyt itsemurhaa avioeron jälkeen, kun tuntui, että kaikki paska tiivistyi yhteen hetkeen. Ahdisti ja masensi. Oli vaikea olla, joten typeränä päätin, että antaa olla. Pillerit kurkusta alas ja heippa. Joo, en kuollut enkä sitä tainnut oikeasti hakeakaan tempauksellani - halusin vain, että joku lohduttaisi mua ja saisin olla kerrankin se, jota paijataan. Yleensä olen ollut se olkapää, jota vasten on lupa itkeä, vollottaa ja valittaa. Avioeroni aikoihin hyvä ystäväni erosi puolisostaan, ja keskitin olemassaoloni häntä varten. Olisi pitänyt ensin parantaa omat haavat, mutta liian kilttinä ja sekopäisenä tunneläjänä halusin auttaa ystävääni. Ehkä pitäisi lukea psykologiksi, jotta ymmärtäisin paremmin muita ja jopa itseäni? (Eikö elämä ole sitä varten, että on aikaa tutustua itseensä? Lopulta itsensä oppii tuntemaan, mutta en usko tuntevani itseäni vielä näillä ikärenkailla.) Olen myös kokenut miltä tuntuu tulla hylätyksi ja miten tyypit katoaa elämästä, kun oma elämäntilanne muuttuu erilaisemmaksi kuin heidän on. Avioeron jälkeen huomasin, että osa tutuista suhtautui muhun erilailla, koska siviilisäätyni muuttui eronneeksi. Se teki kipeää huomata, mutta kohautin vain olkiani. Kuka tarvitsee ympärilleen niitä, joille elämän tärkein tehtävä on olla vaimo tai tyttöystävä? Mulle tärkeintä on olla minä itse. Mulla on monta eri roolia, mutta jokaisen roolin aikana olen kuitenkin se muuttumaton maalaistyttö, joka on aina ollut liian lyhyt, liian paksu, liian äänekäs, liian herkkä tai liian erikoisen näköinen. 

Avioeron ja itsemurhayrityksen lisäksi olen kokenut inhottavaa yksinäisyyttä ja maniavaiheen. Olen pettänyt, valehdellut ja ollut kusipää. Ja kuitenkin kaiken paskan takana olen ollut minä, kiltti ja uhrautuva eukko. Mutta miten mä olen ajautunut tekemään kaikkea paskaa jos olen aina kuullut olevani liian kiltti? Siksi kai, että meillä ylikilteilläkin keittää joskus ja tekee mieli laittaa ranttaliksi, tai mun tapauksessa, mielen tekee mieli päästellä höyryjä. Mitään en kadu, mutta anteeksi voin pyytää. Tosin anteeksipyyntöön kai kuuluu olla katuvainen? Joitakin tekoja voin katua, mutta kaikki tapahtuu aina syystä X. Jostain syystä mun polku on ollut kivinen ja oikukas, vaikka olen aina yrittänyt toimia oikein. 

Mutta niin, Vesalan Tequila-biisi sai mut ajattelemaan nykyistä elämääni. Sitä, miten olen päätynyt tähän pisteeseen. Mulla on rakastava mies, vaikka välillä on vaikeaa ja tempperamentit kolisee vastakkain. Hän on tulinen ja kiihkeä, ärjyjä ja minä ärsyyntyvä, mulkoileva ja itkevä mököttäjä. Musta vaan tuntuu, että kaikesta kinaamisesta huolimatta olen nyt Sen Oikean kanssa. En näe elämää ilman häntä (vertailun vuoksi sanon, että ex-miehestäni tiesin aina eroavani...). Tiedän, että toinen meistä saattaa toisen sitten joskus hautaan - toivottavasti ei vielä 20 vuoden päästä, vaan paljon pidemmän ajan kuluttua. Rakkaus, se on jännä tunne. Joskus sitä vittuuntuu toisen pienistä tavoista, mutta silti tuntee älyttömän hurjaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. 

Loppuun pari osuvaa pätkää Tequilasta: 

...Kalliot suojaa mua
kun mä tahdon rakastaa sua
Lauluihin valaiden
ja sun kainaloon nukahtaen
Luottaen lepäämään
vahingoitettu jää
Kätes sun vielä mua silittää.....

...Oot mun nouseva aurinko
ja mun ainoa kotimaa...

Rakastaa niitä, jotka sen ansaitsee. Älkää antako myrkyllisten ihmisten satuttaa teitä, lähtekää sellaisten luota. Olkaa ystävällisiä muille ja hymyilkää paljon, vaikka siitä saattaa saada latvakakkosen leiman.